James Whalen ohjaama ja Boris Karloffin tähdittämä Universal Picturesin vuoden 1931 elokuva Frankenstein esitteli lopullisen elokuvallisen näkemyksen Mary Shelleyn traagisesta luodusta. Maskeeraajataiteilija Jack Piercen visuaalisesti suunnittelema ikoninen ulkonäkö loi tasapäisen pään, kaulapultit ja vihreänsävyisen ihon, joista tuli kauhuikonografian yleismaailmallinen standardi.
Kohtaus
Laboratorioksi varustetussa hylätyssä varttitornissa tohtori Henry Frankenstein ja hänen apulaisensa Fritz nostavat yhteenliitetyn ruumiin leikkauspöydällä kohti katossa olevaa aukkoa rajun ukkosmyrskyn aikana. Ukkosen jyrähdellessä ja sähkölaitteiden rätistessä salama iskee laitteistoon ja antaa ruumiille virtaa. Hirviön käsi nykäisee ja alkaa liikkua, mikä saa Henryn kirjaamaan ekstaattisen, ikonisen lausahduksensa: "Se elää! Se elää!" Hieman myöhemmin Henry avaa laboratorion katon auringonvalolle, ja viaton luomus kurkottaa ylöspäin kohti valoa ihmeissään. Kuitenkin Fritzin tullessa sisään heiluttaen palavaa soihtua hirviö vaistomaisesti perääntyy pelosta – reaktio, jonka Henry ja tohtori Waldman tulkitsevat virheellisesti hyökkäykseksi, minkä vuoksi he kahlehtivat olennon tyrmään. Myöhemmin paettuaan maaseudulle hirviö kohtaa koskettavalla tavalla Maria-nimisen pikkutytön heitellessään leikkisästi kukkia järveen. Viallisen aivonsa vuoksi traagisesti hämmentyneenä hän heittää Marian veteen odottaen tämän kelluvan kukkien tavoin, mikä johtaa tytön hukkumiseen yhdessä kauhuelokuvan kuuluisimmista ja sensuroiduimmista kohtauksista.
Merkitys
Frankensteinin hirviön vuoden 1931 esiintyminen muokkasi uudelleen elokuvallista kauhumaisemaa ja loi kulmakiven Universal Monsters -franchiselle. Sen sijaan, että Boris Karloff ja ohjaaja James Whale olisivat esittäneet ajatonta tappajakonetta, he antoivat olennolle syvää traagista paatosta ja viatonta uteliaisuutta, mikä mullisti tavan, jolla hirviöitä kuvattiin valkokankaalla. Frankenstein synnytti kestäviä kulttuurisia virstanpylväitä, kuten repliikin "Se elää!", jonka American Film Institute sijoitti amerikkalaisen elokuvahistorian 49. parhaaksi elokuvalainaukseksi. Elokuvan synkät teemat ja järkyttävät hetket herättivät kiivaita sensuurikeskusteluja; osavaltioiden sensorit ja tuotantokoodin valvojat leikkasivat pois keskeiset jaksot – kuten Henryn repliikin "Nyt minä tiedän, miltä tuntuu olla Jumala!" ja pienen Marian hukkumisen – ja ne pysyivät poistettuina vuosikymmenten ajan aina vuoteen 1986 ja 1999 tehtyihin täysiin restaurointeihin asti. Vuonna 1991 elokuva valittiin säilytettäväksi Yhdysvaltain kansalliseen elokuvarekisteriin (National Film Registry) sen kulttuurisen, historiallisen ja esteettisen merkityksen vuoksi, mikä sinetöi sen aseman yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista.
Suunnittelu
Frankensteinin hirviön ulkonäön suunnitteli legendaarinen Universal Studiosin maskeeraaja Jack Pierce yhdessä ohjaaja James Whalen kanssa. Pierce käytti tunteja näyttelijä Boris Karloffin muuttamiseen luomalla tasapäisen pään, korkean, kulmikkaan otsan ja raskasta arpikudosta. Hirviön kaulaan asetettiin kaksi elektrodia, jotka tunnetaan yleisesti kaulapultteina, toimimaan sähköliittiminä herätyslaitteistolle. Koska elokuva kuvattiin mustavalkoisena, Pierce levitti Karloffin kasvoille vaalean vihertävän harmaata maskeerausta tietäen vihreän pigmentin toistuvan mustavalkoisella filmimateriaalilla aavemaisena, ruumiinvaaleana ihonvärinä. Olennon asu koostui tummasta, huonosti istuvasta puvun takista, jossa oli tarkoituksella lyhennetyt hihat, jotta Karloffin käsivarret näyttäisivät luonnottoman pitkiltä ja kömpelöiltä. Täydentääkseen tornimaista, luonnotonta siluettia Karloff käytti raskaita, teräspohjaisia asfaltinlyöntikenkiä, jotka määräsivät hahmon tunnusomaisen hitaan, jäykkäjalkaisen ja kömpelön askeleen.
Keräilijälle
